Muistitietoa sota-ajoilta

Kertojina: Rudolf Halme s.1855
August Luidi s. 1845

Isoviha 1713-1721 (Suuri Pohjan sota)

Isovihan aikana sattuneista tapauksista ei ollut paljon tietoja jäljellä. Ryssien tullessa vietiin lapset lammaskarsinaan. Miehet pakoilivat metsissä. Jauhosäkkejä upotettiin Miemojokeen, ettei vihollinen olisi saanut niitä. Eräs venäläinen sotamies oli ampunut vahingossa Talolan emännän, josta teostaan sotamies hakattiin tavattomasti ja lähetettiin pois.

Itämainen sota eli Krimin sota 1853-1856.

Itämaisen sodan aikana oli sarkolalaisia ollut Ahvenanmaalla puolustamassa Bomarsundin linnoitusta, mutta he olivat joutuneet englantilaisten vangiksi ja oli heidät viety Englantiin. Päästyään sodan loputtua vapaiksi palasivat he kotiinsa, jossa he olivat kertoilleet kokemuksiaan ja näkemyksiään. Heillä oli vankeina ollessaan ollut hyvät olot; ruokaa, viiniä ja tupakkia he olivat saaneet säännöllisesti. Halmeen pappa muisti seuraavan laulun tuosta Englannin sodasta .

Vaikka engelsmannin laivassa
on mylly ja paja,
pois hänet sentään
Suomen kaarti ajaa.

Sitten kun tullaan
Helsingin rantaan,
Suomen tytöt ensimmäiset
terveiset antaa.

Sitten kun päästään
Helsingin tokkaan,
saadaan parempia
sikareita polttaa
sufralla-lal-lal-lallallalei.

Balkanin sodassa (1877-1878) oli sarkolalaisista mukana Heikkilän vävy ja Kiviranta. He olivat olleet mukana ratkaisevassa taistelussa Gorniji Dubnjakin luona; he palasivat terveinä kotiin. Halmen papalla oli muistossaan tästä matkasta seuraava laulu:

Konstantinopolin portille nyt
marssin kans Gurko on ehtinyt,
tuima Tonavan virta ja sen lakeus

ei estänyt Balkanin korkeus,
pois Suleiman turkeksit
tieltä nyt vaan,
Sulttaania tullaan me koettelemaan .
Patsi potsukit pois ja mahometit
tässä marssivat Pohjolan sankarit.

Punakapinan aikana oli Sarkolassa yleensä rauhallista. Omat punakaartilaiset luvultaan 30-40 panivat tosin toimeen  kotitarkastuksia, aseiden etsintöjä, mutta eivät tehneet murhia eivätkä polttaneet mitään.

Siurolaiset sitävastoin kävivät useasti yllyttämässä heitä ilkitöihin, mutta eivät onnistuneet. Punakaartin päällikkönä oli Sarkolassa Frans Valtonen, kivityömies. Vihtori Tammelin oli toinen päällikkö; hän oli ilkeä ja häijy mies, joka kulki ryssän puvussa. - Suoniemiläiset punaiset joutuivat myös rintamalle. Erkki Salminen Vahalahden kylästä kaatui taistelussa Suodenniemellä.

Valkoisiin lukeutuneet joutuivat olemaan koko ajan kotipaikoillaan. Rautatie oli tarkoin vartioitu, niin ettei valkoisten puolelle ollut yrittäminenkään. Joka talosta olivat punaiset takavarikoineet sukset; ei kukaan saanut hiihtää.

Edellisen syksyn kuluessa oli Suoniemelle puuhattu valkokaartia salaisesti. Luidin isäntä kokosi ensimmäiset nimet täältä senjälkeen hänen hänen veljensä. Nämä olivat varronneet aseita hyvin hartaasti, mutta niitä ei kuulunut. Kun punaiset saivat käsiinsä sen listan, johon valkoisiin lukeutuvat olivat kirjoittaneet nimensä, kävivät he uhkaavammiksi; muutamien isäntämiesten tiiytyi piileskellä metsissä viikkokausia, esim. Mikkolan ja Luidin. - Kun lähdettiin rintamalle, täytyi talollisten lähteä kyytiin. Tällaisella kyytimatkalla onnistui Kalle Sorrin päästä valkoisten puolelle. Valkoisten sitten päästyä etelämmäksi, tulivat punaiset levottomiksi, kunnes viimein Kyröskosken ja Siuron antautuessa sieltä paenneitten punaisten kanssa lähtivät eteläänpäin. N.s. Orjatsalon "sakki” kulki viimeisenä tehden paljon pahaa vangitsemalla ihmisiä ja ryöstämällä taloja. Mattilasta he esim. veivät hevosen. Mitä sitten edelleen tulee Suoniemiläisiin punaisiin, mainittakoon, että Frans Valtanen, entinen jifreettari Suomen kaartissa, kuoli Lahden vankileirillä niikuin moni muukin hänen toverinsa. Muutamia valkoiset ampuivat niin, että vain alun toistakymmentä jäi jäljelle elämään rauhallisten olojen palattua.

Muistiinpanot on kirjioitettu 1929 ja ne ovat Kotimaisten kielten laitoksella Helsingissä.

r.y.